TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!
TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa kaikki.—Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan poika-parka.—Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.
JUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen kirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien nokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi?
TIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys.
JUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran seitsemän pientä nalliaista.
TIMO. Ethän tietänyt.
JUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä.
TUOMAS. En huoli sinun viinastasi
JUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja
Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit
juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi
Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.
TIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena!