AAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta ei auta.
JUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen veri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet!
AAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää?
JUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa teemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos miellyttää. Ei koske se meihin.
AAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska murha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat, kun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään; mutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon.
JUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy lihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja nahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella on vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen kieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku on tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen, veriseen työhön.
AAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin tai kaksi, varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä kerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme, vankeutemme viimeinen hetki.
JUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot. Huutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa. Turha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan vapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä kurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni. Tuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se, minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni.
TUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii.
JUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme.