Kohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui huuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia voimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi kuorsaten ja kalveana.—Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat toisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani, kuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman äänellä: »nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!» Ja kohta alkoi tulinen, verta vuodattava leikki.
Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli, paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi tuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti ylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko, jonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi, vaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja mustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta kaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän lävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden joukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän nurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen viskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt nousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä, he raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona, väännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat he risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse.
Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma. Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen: »näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä auttaa enään?» Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja nukkui jälleen sikeään uneen.
Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä, jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo. Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä, katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa.
JUHANI. Onpa tässä lihaa.
TIMO. Ja verta.
JUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö vaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa niskaansa tämä maa.—Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa taidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa pojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä isken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni ja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme, rupeemme miehissä juoneen, rupeemme »otta nakka pois», sanoi Krööni, punapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan päästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois. Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu turpeen alla.—Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea. Viilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen reidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni kuin kissa raakaan, veriseen paistiin.
TUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin.
JUHANI. Niin vallan.—Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin tässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan.
Mutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis muistivat he myös Laurinkin, vaikk'eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä hänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä silloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt matkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta, jossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä takaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin esiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten hampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha. Nauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä ravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä puuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja he kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa perässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven juurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä; ja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski.