Mutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he unestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he ylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle, että punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta lähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan. Ylös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää. Kohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin ketistelemään kaadettuja hirviänsä.

Silloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi harristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa palava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään pyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina korkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par'aikaa muuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä heistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken näki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä oli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella mättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi hän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean hauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin päänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä tukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä, silmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä hän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut, hänestä muutaman askeleen päässä, askartelivat ja hyöriskelivät vikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja neljäkymmentä härkää.

Sananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja nousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta kokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä läksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä seurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa peloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi viimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa näkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa aavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa veriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki nyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan kuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien naudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät ympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä lähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen riensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan patruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra, kymmenen miehen voimalla.

AAPO. Hyvää iltaa, herra!

JUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki.

VIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää!
Kauhistus ja kuolema!

AAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi.

VIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet!

AAPO. Hiljaa, herra!

TUOMAS. Hiljaa, hiljaa!