AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.
JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!
AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian aika lähestyy.
Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä härkä.
EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.
JUHANI. Syö itse!
TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.
SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän silmäni tuonne pataan.
TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!
JUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa! Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.