TIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.
JUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie!
Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se
tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh!
Aatokseni kipenä syttyy.
TIMO. Mimmoinen kipenä?
JUHANI. No, noh!
TIMO. Mimmoinen kipenä?
JUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!
TIMO. Oletko keksinyt keinon?
JUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja tuhansittain ympärillämme.
TIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?
JUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa. Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos Eerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin. Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.