AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.
JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.
AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.
TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.
JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.
Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun harjoitukseen.
JUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi.
TIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.
JUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden.—Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa. Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!
TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.