JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?
AAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle, eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson. Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat silloin takaisin taas ja opetat meitä.
JUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.
EERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa: »tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit».
JUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua, koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.
TUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.
JUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta!
AAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse?
EERO. Tahdonpa tuota aatella.
AAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä.—Mutta nyt mielin soutaa esiin ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että »yksin ei ole miehen hyvä olla». Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.