JUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme on se taasen, mentyä muutaman vuoden.
AAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta, näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä, maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka »alati vääryyttä kärsii», hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja tultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja on meillä kaksi, tuleva aikamme aina »Hyvän toivon niemi», ja hautamme tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten saliin.
TUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet! kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!
TIMO. Niin minäkin.
SIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon ihanaan tuumaan.
EERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt.
JUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä suostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo lähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta nythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa. Niinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin toivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja »Jumalan kynttylät loistaa», niinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan tehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt puolestamme koettaa.
Siitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan oppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi olalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin asuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja rupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä päivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä maata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen hauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin, arvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi, siirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa, käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat, kokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta hirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan rakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen toisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi. Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan, yht'aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti, ja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten.
Eero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti edistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan muonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.
Talvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä tarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän kerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen.—Ja nyt, kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat, ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ, tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja hikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi hänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai häneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas kurjan pää.—Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut opettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin suustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta varoitusta, mutta mielensä viehätti häntä.