LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!
JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan, ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma, jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori…
TUOMAS. Juhani!
JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen, kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan. Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?
TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä kanttoorilta nyt.
JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa.—Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle, pojat!
TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat!—Kuinka monta, herrani?
LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin, lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!
TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle. Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori.
JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!