PIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.
VAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.
PIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle.
TIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka, eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.
PIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta lammas.
VAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä.—Etkö sieltä jo pääse sinäkin?
TIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä tupaan.
Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää, voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä, katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.
VAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies, koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin? Minähän sinua revin taas!
TIMO. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin! Menes laskemaan kaljaa.