TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.
JUHANI. Joka mies!
TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme vaan.
JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie! nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.
TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.
JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro, naasikka.—Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.
TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että poikasia.
JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu kiiltoaineisin.—Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.
AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?
JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan.
Mutta sano kuitenkin sana.