Toisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä nautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen nautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena ja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri vaivoin saattaa hänelle myöntää.

Tällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen todistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa varten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten saattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka säädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin otettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä, pyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut ketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.

Hänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu luostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.

Alokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt kaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden oli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin, odottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa, jonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli nunnaksi ainiaaksi.

Kristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky jakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli hän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on autettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo sopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi. Jos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa sananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se neuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu. Se taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista, mikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka oli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko pyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen innon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta tai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien edetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua varmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä ja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden vallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen päinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta raskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.

Lakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien toiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt toteutuman — tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa. Hän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän katkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet nykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla oli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia omavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.

Hän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan, joka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä hetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen tahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan vapaasti saattoi nauttia noista eduista.

Niiden nunnien näkeminen, jotka olivat myötävaikuttaneet hänen luostariin tuloonsa, herätti hänessä vihaa. Hän muisti heidän käyttämiään juonia ja vehkeitä, ja hän kosti heille epäkohteliaalla käytöksellä, oikullisuudella, jopa suoranaisilla soimauksilla. Useimmiten täytyi näiden kärsiä kaikki tämä ja vaieta. Ruhtinas tosin oli hirmuvaltiaana kohdellut tytärtään, pakoittaakseen hänet vetäytymään luostariin. Mutta kun tämä tarkoitusperä oli saavutettu, hän ei olisi kärsinyt, että toiset olisivat ankarasti kohdelleet hänen tytärtään. Ja pieninkin valitus tämän puolelta olisi voinut riistää heiltä tuon mahtavan suojeluksen, jopa muuttaa suojelijan vihamieheksi.

Luulisi Gertruden tunteneen jonkunmoista kiintymystä toisiin luostarisisariin, jotka eivät olleet ottaneet osaa noihin juoniin, ja jotka eivät olleet toivoneet häntä toverikseen, mutta jotka kuitenkin hänestä toverina pitivät; nämä lisäksi, hurskaita, toimeliaita ja iloisia kun olivat, osoittivat hänelle esimerkillään, miten tässä laitoksessa saattoi, ei ainoastaan elää, vaan myös olla onnellinen. Mutta nämäkin nostivat hänessä vihantunteita toisesta syystä. Heidän hurskautta ja tyytyväisyyttä ilmaiseva ulkomuotonsa ilmeni hänelle soimauksena hänen omasta levottomasta mielenlaadustaan ja oudosta käytöstavastaan. Eikä Gertrude laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta heitä seläntakana ilkkuakseen, soimaten heitä umpiuskoisiksi, tai pistelläkseen heitä mainiten heitä ulkokullatuiksi. Ehkä hän olisi ollut heille vähemmin nurja, jos olisi tietänyt tai arvannut, että juuri nämä nunnat olivat laskeneet ne muutamat mustat palloset, jotka oli löydetty kohtalonomaisesta äänestysmaljasta.

Joskus hän näytti nauttivan jonkunmoista tyydytystä komentelemisesta, siitä, että häntä luostarissa liehakoitiin, että joku ulkoa tuli häntä imarrellen tervehtimään, siitä, että onnistui jossakin tehtäväkseen ottamassaan yrityksessä, että jakeli suosiollista suojelustaan, että kuuli itseään mainittavan "armolliseksi neideksi". Mutta mikä olikaan tämä tyydytys! Sydän, joka tunsi sen riittämättömyyden, olisi tahtonut aika ajoin siihen liittää uskonnon tuottaman lohdutuksen; mutta tämä myönnetään ainoastaan niille, jotka luopuvat muusta, samoin kuin haaksirikkoisen, jos tahtoo tarttua lautaan, mikä vahingoittumattomana voi johtaa hänet rantaan, tulee avata kämmenensä ja hellittää kaislat, joihin vaistomaisesti on takertunut.