Vähän senjälkeen kuin Gertrude oli tehnyt luostarivalansa, hän oli nimitetty luostarikasvattien opettajattareksi. Saattaa kuvitella, miten nämä nuoret tytöt menestyivät tällaisen johdon alaisina. Hänen entiset toverinsa olivat kaikki jo lähteneet luostarista, Gertrude yksin oli jälellä, ja lisäksi hän oli täynnä sen ajan intohimoja, ja tavalla tai toisella täytyi hänen oppilaidensa tuntea sen painoa. Kun hän ajatteli, että useita heistä odotti senlaatuinen elämä, josta hän oli menettänyt kaiken toivon, tunsi hän heitä kohtaan salavihaa, jopa kostonhalua. Hän heitä kovisti, kuritti ja pani heidät edeltäpäin maksamaan ne ilot, joita kerran tulisivat nauttimaan. Ken olisi kuullut, miten närkästyneen koulumestarin tavoin hän heille tiuskasi jokaisesta pikkuviasta, olisi luullut häntä mitä ankarimman uskonnolliseksi henkilöksi. Toisinaan taas hänen luostaria, säädöksiä ja kuuliaisuutta kohtaan tuntemansa vastenmielisyys purkautui esiin vallan päinvastaisena mielenpuuskauksena. Silloin hän ei ainoastaan sietänyt oppilastensa meluavaa vallattomuutta, vaan suorastaan heitä siihen kiihoitti; hän otti osaa heidän leikkeihinsä ja saattoi ne kahta hillittömämmiksi. Hän otti osaa heidän puheisiinsa ja ohjasi nämä paljoa kauemmas, kuin mitä itse olivat tarkoittaneet. Jos joku heistä sattumalta viittasi abbedissan laverteluhaluun, niin Gertrude rupesi tätä perinpohjin matkimaan, pannen toimeen koko ilveilyn. Lisäksi hän jäljitteli erään nunnan ilmeitä, toisen käyntiä. Tällöin hän nauroi täyttä kurkkua. Mutta tämä nauru ei lähtenyt sydämestä, eikä tehnyt iloiseksi.
Näin hän oli elänyt muutaman vuoden, sillä hänellä ei ollut keinoja eikä tilaisuutta muuhun ryhtyä, kun hänen onnettomuudekseen tällainen tarjoutui.
Muiden etujen ja oikeuksien joukossa, jotka hänelle oli myönnetty korvaukseksi siitä, ettei hän vielä voinut päästä abbedissaksi, oli se, että hän sai asua erityisessä luostarin syrjähuoneustossa. Tämä rakennuksen osa oli kiinni talossa, missä asui nuori mies, pahantekijä ammatiltaan, yksi noita tänä aikana niin lukuisia ilkiöitä, jotka palkkalaisrosvojensa ja muiden pahantekijäin avustamina jossakin määrin saattoivat halveksia järjestysvaltaa ja lakeja. Lähdekirjoituksemme mainitsee häntä nimellä Egidio, sanomatta sukunimeä.
Tämä heittiö oli luostaripihan yläpuolella olevasta ikkunasta joskus nähnyt Gertruden joutilaisuudessaan kävelevän pihalla, ja sen sijaan että suunnitelmansa jumalaton yritys häntä olisi pelästyttänyt tai tuntunut hänestä vaaralliselta, se häntä viehätti, ja eräänä päivänä hän rohkeni puhutella Gertrudea. Tämä onneton nainen vastasi.
Ensi hetkinä hän tunsi tyydytystä, tosin ei puhdasta, mutta sitä eloisampaa. Täten oli hänen sielunsa autioon elämään hiipinyt voimakas ja jatkuva askaroiminen, vahva elämänpyrkimys. Mutta tämä tyydytys oli sen vahvistavan juoman kaltainen, jonka muinaiskansat kekseliäässä julmuudessaan antoivat kuolemaan tuomitun juoda, jotta hän voimakkaampana jaksaisi kestää marttyriuttaan. Samaan aikaan ilmeni jotain erityistä ja uutta koko hänen käytöksessään. Hän muuttui äkkiä säännöllisemmäksi, levollisemmaksi. Hän herkesi ivastaan ja nurkumisestaan, jopa kävi mairittelevaksi. Luostarisisaret iloitsivat keskenään tästä onnellisesta muutoksesta, he kun eivät vähääkään aavistaneet asian oikeata syytä eivätkä älynneet, ettei tämä uusi hyveellisyys ollut muuta kuin ulkokultaisuutta, joka verhosi vanhoja vikoja. Kuitenkaan ei tämä näennäinen hyvänsävyisyys, tämä jonkunlainen ulkonainen kiilloitus ollut pitkäaikainen, ei ainakaan yhtä jatkuvana ja tasaisena. Kohta näyttäytyivät taas entinen ylenkatseellisuus ja tavallinen oikullisuus; uudelleen toistui iva ja nurkuminen luostarivankilaa kohtaan, ja se lausuttiin tähän paikkaan ja lausujaan nähden oudolla kielellä. Mutta tällaisia puuskauksia seurasi katumus ja melkoinen pyrkimys rakastettavaisuudella saattaa ne unhoituksiin.
Kaikkea tätä oikullista vaihtelevaisuutta sisaret sietivät niin hyvin kuin taisivat, selittäen sitä johtuvaksi aatelisneiden haaveellisesta ja vilkkaasta luonteesta.
Vastaiseksi eivät nunnat näyttäneet ajattelevan sen pitemmälle. Mutta eräänä päivänä Gertrude joutui pikkuseikan vuoksi sanakiistaan palvelijanunnan kanssa ja parjasi häntä ylenmäärin ja loppumattomiin. Palvelijanunna kärsi tätä kauan ja puri huuliaan jonkun aikaa vaieten, mutta viimein hän menetti kärsivällisyytensä, teki salaviittauksia, sanoi tietävänsä jotakin ja aikanansa tuovansa sen ilmi. Tästä hetkestä alkaen aatelisnunnalla ei ollut enää rauhaa. Jonkun aikaa senjälkeen eräänä aamuna tuota palvelijanunnaa odotettiin turhaan tavallisiin askareihinsa. Mentiin hakemaan häntä hänen kopistaan, mutta ei sieltä löydetty. Häntä kutsuttiin ääneen, mutta hän ei vastannut. Etsittiin tarkoin sieltä ja täältä, ullakolta aina kellariin asti, mutta ei löydetty mistään. Ja Herra tiesi mitä olisikaan arvailtu, ellei etsittäessä kaikkialta olisi huomattu puutarhan muurissa suurta aukkoa; tämä seikka pani ajattelemaan, että hän oli paennut sitä tietä. Nyt pantiin liikkeelle joka taholle hänen jälkeensä pikalähettejä häntä kiinni ottamaan. Lisäksi tiedusteltiin häntä monella tavoin lähistössä. Mutta hänestä ei koskaan saatu vähintäkään tietoa. Kenties olisi saatu asiasta selvä, jos sen sijaan, että etsittiin kaukaa, olisi kaivettu läheltä. Kun oltiin paljo ihmetelty, sillä ei kukaan olisi voinut uskoa tuon naisen kykenevän sellaiseen, ja kun oltiin paljo arvailtu sinne ja tänne, tehtiin lopulta se johtopäätös, että hän epäilemättä oli paennut kauas, hyvin kauas. Ja kun eräs luostarisisarista kerran oli sanonut: Hän on aivan varmaan paennut Hollantiin, niin pidettiin luostarissa varmana, että hän oli paennut Hollantiin.
Aatelisnunna ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä. Hän ei tosin ilmaissut epäilystään eikä vastustanut yleistä mielipidettä erityisillä perusteilla. Jos hänellä tällaisia oli, niin ei varmaankaan koskaan niitä ole mestarillisemmin salattu. Eikä hän mitään välttänyt huolellisemmin kuin palaamista tuohon puheenaiheeseen, eikä ollut mitään seikkaa, jonka salaisuuden perille hän vähemmin olisi halunnut päästä. Mutta kuta vähemmin Gertrude siitä puhui, sitä enemmän hän sitä ajatteli. Kuinka monta kertaa päivän kuluessa tuon naisen kuva äkkiarvaamatta ilmaantuikaan hänen mieleensä, takertui siihen, tahtomatta siitä luopua! Kuinka monasti hän halusi nähdä hänet edessään todellisena ja elävänä ennemmin kuin tuntea hänen takertuneen mieleen, ja öin ja päivin kärsiä tämän tyhjän, hirvittävän ja tunteista vapaan aaveen seuraa. Kuinka monasti hän olisi tahtonut kuulla tuon naisen todellista ääntä, hänen soimaustaan, uhkauksiaan, vaikka nämä olisivat olleet kuinka hirvittäviä, sen sijaan että hänellä nyt lakkaamatta oli henkensä korvissa tuon samaisen äänen kumea humina ja että kuuli sen toistelevan sanoja, joihin turhaan yritti vastata, ja jotka toistettiin niin itsepintaisesti ja väsymättömästi, kuin ei elävä ihminen koskaan saata tehdä.
Oli kulunut suunnilleen vuosi tästä tapahtumasta, kun Lucia esitettiin aatelisneidelle ja kun heillä oli tuo keskustelu, jonka keskeytti kertomuksemme. Neiti kyseli ylen tarkoin Don Rodrigon vainoyrityksiä; ja hän tiedusteli muutamia yksityiskohtia, niin rohkeasti, että se pakostakin tuntui Luciasta hyvin omituiselta, hän kun ei koskaan ollut ajatellut nunnien uteliaisuuden voivan kohdistua sellaisiin seikkoihin.
Ne arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa, tai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia. Tuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia aina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko tuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi melkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä olisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.