Ja tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja senlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn alaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.
Huomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja, Gertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä laverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta epämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli jäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä. Mutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen epäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.
— Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan maailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei tuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä enemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä — ovat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin kun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan kuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko miten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka sanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon taivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän tulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan ja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala antaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa, niin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea, lapseni, sen vakuutan.
Halu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne saada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä tavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne Luciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle, auttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut aatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten kohtalon.
Hänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon nojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä olevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin kuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär iloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja kunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä muun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään helppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa mies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja jonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus siitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.
Mutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme sen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.
YHDESTOISTA LUKU.
Kuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat lurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo, samoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don Rodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran suuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin. Silloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden ikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan yrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten seurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä mahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui ajatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi mitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.
— Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis välitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä tänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei! Tulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan hyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja äiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle! Pormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa tällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka edes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä maan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan pitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos tästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus — eihän sitä voi tietää — joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta… Mutta voihan Attilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun kunnia.
Mutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun siitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle intohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla hurmata, voittaakseen hänet itselleen.