— Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä näitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot täällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen minuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee…
Moisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan ääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. — Ne ne sieltä tulevat.
— Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi, kahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta kantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata tästä!
Kun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen nurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan vaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä hetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle tiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen tulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:
— No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra "Kyllä minä sen toimitan"!
— On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on raskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun on koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!
— Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo. Ja hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden hänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei ollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt korjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen epäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä haavaa vallitsi hänen aivoissaan.
— Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo. Olethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon alla joku urkkija?… Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet ilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet tilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan iäisyyteen.
— Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen epäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari saadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun käsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen yö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt sen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä hetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän kaikesta.
— Eihän teitä ainakaan tunnettu?