Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi hyvin sopinut sanoa: Cedant arma togae.[23]
— Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit. Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä upseeri ei osannut latinaa.
Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.
— Levantese, levantese; estamos ya afuera[24] sanoi Ferrer viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa, jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: — Que dirá de esto sua excellenda.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? — Que dirá el conde duque,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti kahisee tavallista enemmän? — Que dirá el rey, nuestro senor,[27] sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? — Dios lo sabe.[28]
— Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle, elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä murhajoukosta.
— Usted on tekevä, mikä on soveliainta por el servicio de su Magestad,[29] vastasi vakavana suurkansleri.
— Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.
Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää hänestä mainitse mitään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Paikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja vasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia hommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin ja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin tunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan jutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni samoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi, että Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista saattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla niin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja, jotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään tulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen toinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi he tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen mahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa nämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään läksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan vapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät siihen talon ja kadun vartijoiksi.