— Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat tavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan, ikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.
— Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää kaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.
— No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.
— Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita kaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien luvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka tahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä voivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä. Täytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä päinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun mukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta. Minulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio Fusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki leivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin ja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta kaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun nähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu … mikä onkaan nimenne?
— Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän tuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui paperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten kaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.
— No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?
— Pitäisihän minulla … lapsia, ei … ei vielä … mutta vaimo … jos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.
— Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän annoksen.
— Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon … ja Jumalan avulla… No niin, kun minullakin kerta on vaimo?
— Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin sanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.