— Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän jatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä tällaista lakia?
— Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä ja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat minua odottaneet.
— Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti täyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui poistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin takaisin istumaan.
— Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.
Mutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan kokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:
— Hyvää yötä.
Ja hän meni tiehensä.
Mies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän ponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri oli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän viittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle jotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti:
— Katsokaapas, olin täyttänyt tämän lasin tuota kunnon miestä varten; näette että se on reunojaan myöten täysi, aivan ystävän mitalla kaadettu. Mutta hän ei siitä huolinut. Ihmisillä on välistä kummalliset päähänpistonsa. Syy ei ole minun. Hän saattoi huomata, että tarjosin sitä hyvästä sydämestä. Mutta koska se, mikä on tehty, on tehty, ei pidä antaa hyvien humalain mennä hukkaan.
Näin sanottuaan hän tarttui lasiin ja tyhjensi sen yhdessä siemauksessa.