Renzo näytti milloin siitä suuttuvan, milloin otti koko kohtauksen leikin kannalta, milloin oli välittämättä heidän puheistaan, puhui itse vallan muusta, milloin kysyen, milloin vastaten, aina vaan katkonaisesti ja umpimähkään.
Onneksi hänellä keskellä tätä hulluttelua oli kuitenkin jälellä vaistomainen varovaisuus, joka saattoi hänet välttämään nimien mainitsemista, niin että ei edes lausunut sitäkään nimeä, joka epäilemättä oli syvimmin painunut hänen muistiinsa. Meistäkin olisi tuntunut kovin tuskalliselta jos tuota nimeä, jota kohtaan mekin tunnemme hieman rakkautta ja kunnioitusta, olisivat häväisseet ja ivanneet noiden raakalaisten rivot kielet.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.
Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa, tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen. Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.
Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta, niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.
— Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös, ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle määrätty.
Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina, milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.
— Kelpo isäntä — sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä päähän…
Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.