— Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.
— Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin riittää älyni omien asioitteni hoitoon.
— Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.
— Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän Ylhäisyytenne käsiä.
Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja ääni, joka jalkopuolesta huusi:
— Lorenzo Tramaglino!
Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta. Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen hereille.
— Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. — Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.
— Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?
— Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen käsivarteensa.