— Luuletteko minun tietävän isäntäni salaisuuksia?
— Tiesinhän, että tässä piilee joku salaisuus, ajatteli Renzo. Ja saadakseen sen ilmi hän jatkoi:
— Kuulkaahan, Perpetua. Olemmehan ystäviä. Sanokaa minulle, mitä tiedätte. Auttakaa poika parkaa.
— Ikävä asia syntyä köyhänä, Renzo hyvä.
— Luonnollisesti, tämä virkkoi, ja hänen epäilyksensä yhä kasvoivat.
Ja koettaen tunkea syvemmälle kysymykseen, hän lisäsi:
— Mutta sopiiko pappien kohdella pahoin köyhää väkeä?
— Kuulkaahan, Renzo, minä en voi sanoa mitään, sillä … en tiedä mitään; mutta voin vakuuttaa teille, ettei isäntäni tahdo tehdä vääryyttä teille, eikä kellekään muulle. Hän ei ole ollenkaan syyllinen.
— Kuka sitten tässä on syyllinen? kysyi Renzo, näyttäen hajamieliseltä, mutta itse teossa sydän täynnä odotusta ja korva tarkkaavaisena.
— Johan sanoin, etten tiedä mitään… Isäntääni minun vaan täytyy puolustaa; sillä minua pahoittaa kuullessani häntä syytettävän siitä, että hän muka tekisi kellekään pahaa. Mies parka! Hänen ainoa vikansa on hänen liiallinen hyväsydämisyytensä. Sillä, nähkääs, tässä matoisessa maailmassa on konnia, väkivallan tekijöitä ja jumalattomia ihmisiä…
— Väkivallan tekijöitä, konnia! Renzo ajatteli: ainakaan ei tässä ole kysymys esimiehistä. No sanokaapa, hän sitten virkkoi, vaivoin peittäen kiihtyvää mielenliikutustaan, sanokaapa, keitä ne ovat.