— Kas! Tahtoisitte saada minut puhumaan; enkä minä voi puhua, kun … en tiedä mitään: kun en tiedä mitään, se on yhtä kuin olisin vannonut olevani vaiti. Vaikka ojentaisitte minut kidutuspenkille, ette saisi minua sanaakaan hiiskumaan. Hyvästi; kumpikin hukkaamme aikaamme.
Näin sanoen hän kiireisesti astui sisään puutarhaan, ja sulki oven jälkeensä. Renzo vastasi hänen jäähyväiseensä ja kääntyi, poistuen hiljaa, jotta Perpetua ei huomaisi mihin päin hän kulki. Mutta tultuaan Perpetuan korvan kuulemattomiin hän joudutti askeleitaan ja oli seuraavassa tuokiossa Don Abbondion ovella. Hän astui suoraa päätä sisälle siihen pieneen saliin, johon oli hänet jättänyt, tapasi hänet vielä siellä, ja riensi hänen luokseen rohkeana ja silmät pyörien vihasta.
— No, mitä tämä merkitsee? Don Abbondio virkkoi.
— Kuka on tuo väkivallan tekijä? kysyi Renzo miehen tavoin, joka on päättänyt saada varman vastauksen, kuka on tuo väkivallan tekijä, joka ei tahdo, että minä naisin Lucian?
— Mitä loruja? … miesparka soperteli hämmästyksissään, kasvot äkkiä valkeina ja raukeina kuin vaateriepu, joka juuri otetaan pesusta. Noita sanoja soperrellessaan hän kavahti ylös tuoliltaan karatakseen ovelle. Mutta Renzo, joka oli odottanut tätä liikettä, oli ollut varoillaan, juoksi ennen häntä ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa.
— Kas noin. Aiotteko nyt puhua, herra pastori? Kaikki muut tuntevat minun asiani, paitsi minä itse. Minäkin tahdon sen tuntea, hitto vieköön? Mikä on hänen nimensä?
— Renzo, Renzo! Jumalan nimessä, varokaa, mitä teette. Ajatelkaa sielunne autuutta!
— Minä ajattelen vaan, että tahdon sen tietää heti paikalla.
Ja näin sanoessaan hän ehkä huomaamattaan tarttui taskustaan esiin pistävän tikarin kahvaan.
— Armoa! Don Abbondio huudahti murtunein äänin.