— Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian peninkulmaa.
— Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita joen ylimenopaikkoja?
— Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut pöydälle, hän kysäsi:
— Onko viini väärentämätöntä?
— Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.
— Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.
Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!
Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.
— Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä jotain kuulla.
— Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.
— Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja tähän yhtyi vielä pari muuta.