— Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.
— Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti, väitteensä kun oli jotenkin rohkea — ja kun asia kerran pääsee vauhtiin… Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.
— Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa — näin alkoi toinen joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.
Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen jalustimeen.
— Terve tuloa!
— Hauska tavata teidät.
— Miten onnistui matka?
— Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?
— Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?
— Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.