— Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.
— Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.
Kalastaja ei sanonut mitään.
Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä katseella, ja virkkoi:
— Onnea matkalle.
Sitten hän kääntyi pois.
Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista. Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä, etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet. Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.
Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen anturoitaan.
— Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi ajatuksensa.
— Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa, hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden luo, jotka hän oli jättänyt sinne.