Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion kanssa.
Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti, tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden puolesta kostajaksi.
Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot, jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan; itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti edesauttamaan.
Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.
Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään piilleen himon.
Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen, raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa — tämähän saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este, joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.
Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär, oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä, ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan, sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta nämä ystävät — siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.
Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut, oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen — hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa, ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka hetki pitää käsi miekankahvalla.
Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä, puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa, keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:
— Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!