Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa, vaikka se johtaakin mäkeä alas.
Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä, mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea; sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen kuin kapteeni.
Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista. Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje, joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen. Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.
Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.
Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta; ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja, joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin, ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.
— On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän. Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon" edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu. No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä, tunnetteko hänet.
Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:
— Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino. Tunnetteko hänet?
Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin, että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka, joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin, saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi, mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.
— Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä, On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin rauhallinen nuori miehenne…