Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä, kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen merkitystä.
Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän, munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista samanlaista.
Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus — sitä tuskin tarvitsee mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.
Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan) omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta, ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta, salavehkeitä, kärsimystä — kaikki kammottavia ja surullisia asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta — rakkaus!
Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:
— Tälle ainakin teen hyvää.
Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle melkoista huojennusta.
Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita seikkoja!
Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä, mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa. Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.
Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan, kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia tuskallisia epäilyksiä.