Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä täytäntöön.
Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea. Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa. Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.
Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.
Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.
He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa. Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat varhain Pescarenicoon.
Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa; veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.
— Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!
— Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.
— Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.
— Kestääkö kauan kunnes hän palaa?