— Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan tomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli verhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden välkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.
— No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen on juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia tarkoituksia tähän tyttöön nähden…
— Saanut päähänsä, saanut päähänsä… Tunnenpa minäkin hänet, tuon arvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa, kuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.
— Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan, että Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet kerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole kapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita ei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki on ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa yllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan…
— Entä toiset munkit?
— He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan huimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen tällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa, sillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja…
— Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani…
— Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin villitsee.
— Kuinka? Kuinka?
— Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don Rodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on luonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä hyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja että Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja…