— Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta, ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia, eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja minulla erityisesti esimiehenä — tosin arvottomana — on erityinen velvollisuus… Munkkikaavun kunnia … siitä olen vastuunalainen … se ei ole minun omaisuuttani … se on hoitooni uskottu ja minä olen velvollinen… Teidän herra veljenpoikanne, jos hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi, voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi ja … miten sanoisinkaan … siitä kerskailla, riemuita, mutta…
— Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu … säätynsä ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi: veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä, luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.
— Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka ymmärrämme … jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea … me, joiden velvollisuus on … meidän ei tarvitse huolia juoruista…
— Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen, jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan … ei meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.
— Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista… Mutta se on tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä tapauksessa … jotain erikoisempaa … sehän on vallan kohtuullista. Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani… Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin kaukaisen seudun … jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken tilaisuuden.
— Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni…
— Mainiota, mainiota! Ja milloin?
— Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.
— Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna. Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.
— Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle voittajansa jälessä.