— Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän, joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.
Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.
Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin — totisesti aika sievonen kävelyretki.
Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin kanssa.
Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia, Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin sanoaksemme, sisällänsä:
— Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole täällä!
Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.
Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen, jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.
Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-, suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.
Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää. "Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää. Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään edellä."