Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen — lähdekirjoituksemme ei sano sen enempää — ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.
Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä. Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen, kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.
Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.
Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi kulkunsa Nimittämättömän linnaan.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Tämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja synkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin jylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon yhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen ja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman sokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan laaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli jotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla laitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson pohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai rajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä tapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat vuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat nekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa korkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita ja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina ja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat halkeamissa ja pistävät esiin huipuista.
Tästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi isäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka saattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen kaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän yksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin johtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään linnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan ikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti laskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen aseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan pitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa polulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi saapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä väleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon, saati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä seuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka yllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä, jotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä olivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista muistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei elävää, eikä kuollutta.
Sellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta; nimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen meidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta, mainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä keskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun lähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi voinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille, joka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko. Mutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee mainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi tuolle krouville yksinomaan nimen "Paha-Yö".
Lähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle poikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan tulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle rosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja tiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui kynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don Rodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi, oliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen oli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui alas hevosen selästä ja antoi suitset "Tarkk'ampujan", erään seuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi sen "Vuorimiehelle", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen tarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä ylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta kukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia hopearahoja ja antoi ne "Luolansuulle", sanoen:
— Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman hauskaa näiden kelpo miesten kanssa.