— Vanheta! kuolla! ja sitten?
Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa, tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.
Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus, esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus, että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan hänen sisällään:
— Olen kuitenkin olemassa!
Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän, vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä. Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä itseltään tai sitä tukehuttaa.
Kaihoten niitä aikoja — hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä unhoittaa — jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän, järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä vielä oli sama mies.
Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä. Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan, tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.
Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.
Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi. Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.
Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.