Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:
— Tule tänne!
Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan huoneeseen.
— No miten on? hän sanoi pysähtyen.
— Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. — Sana ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla, yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta … puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen puhuvan, katsomatta häntä silmiin.
— Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?
— Tahdon sanoa … että koko tuona aikana, joka tuntui niin pitkältä … hän todella minua liiaksi säälitti.
— Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?