— Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa … vaan päinvastoin tehdä teille hyvää, toisti herra… Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni, kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että toteltiin.
Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan; hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas alas ja huudahti:
— Tässä olen: surmatkaa minut!
— Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun hämmentämiä kasvoja.
— Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa…
— Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?
— Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa…
— Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,
väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?
Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?
Jumalan nimessä…
— Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä, jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä siis väitätte tuon Jumalanne avulla?… Tehdäkö minulle?…
Mutta hänen lauseensa jäi kesken.