Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle, ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!
— Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. — Ei toki, mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.
Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille, kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja potkaisi sitä.
— Ken siellä?
— Aukaise.
Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä ovesta.
— Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.
— Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä. Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään; hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula mahdottomuus.
— Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.
Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.