— Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.
Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.
— Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui jälleen soppeensa.
— Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä rukoilen, kuka on tuo herra … hän joka juuri puhui kanssani?
— Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!
Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:
— No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän … siitä tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata … ja jätättehän minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.
— En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.
— No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä, ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.
Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot säikähtyneinä, hän huudahti: