— Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!
— Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo ruokaa.
— Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.
— No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.
Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:
— Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä itse juo ystäviensä seurassa … kun näitä tulee käymään … ja kun he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!
Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän sanoi:
— Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.
Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.
Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja panemaan maata.