— Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:
— Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?
Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen siitä varmuutta.
Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä ja sanoi:
— Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt tyytyväinen?
— Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas painautuen nurkkaansa. — Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.
— Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira? Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle tarjotaan?
— Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.
— No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan, minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette. Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.
Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen.