Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän vivahti todelliseen uneen.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa. Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan. Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja epätäydellisesti.
Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa: kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus, joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru, että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen. Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.
Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin, jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista; tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi:
— Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut! Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh … tuosta poloisesta onnettomasta miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.
Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman: huomisaamuna, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa, suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan uneen.
Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen, ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.
— Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään? Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies… Minäkö en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten poraavan?
Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön. Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta, mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.