Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä saapunut ———aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson pohjukkaan entistään miettiväisempänä.
— Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä täällä… Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat… Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa! Jos!… Miksi en menisi minäkin?… Miksi en?… Ja minä lähdenkin. Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä… Näenhän muuten sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!
Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan. Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.
— Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?
— Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.
— Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun hän herää… Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa. Kun hän herää … niin sano hänelle, että minä … että isäntä on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.
Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:
— Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?