Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.
Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.
Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.
Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat, jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen, joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle. Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon. Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali oli.
— Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti hänelle, missä se oli.
Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen kanssaan.
— Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa kuiskasi virkaveljelleen:
— Se on hän! Se on tuo kuuluisa!… Mitä tuolla on täällä tekemistä?
Varokaamme häntä!…
Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:
— En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa … tänä hetkenä … tav … saattaako hän… Mutta voinhan mennä katsomaan.