Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen huoneeseen, missä kardinaali oli.
Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä, samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.
Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto, milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella. Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen! Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.
Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.
Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä, oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin, jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa. Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin, otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi. Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille, vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen soveliaaksi.
Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun, joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa, saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa; ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.
Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet, ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.
Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen, kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman, pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo, joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja neuvojaansa.
Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine, useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin, liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden, ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.
Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen määräykseen.