Tällainen menettely — kuka sitä ei tietäisi? — ei ole vaikeata eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.
Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon — tähän aikaan sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino — hän määräsi että vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että, niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.
Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen, kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä, oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista, Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.
Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti kirjastoon tohtorien neuvoskunnan — näitä oppineita oli alussa yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin kahteen. — Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan, latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa, persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee, olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä, niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta. Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka, josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota unhoituksen helmaan.
Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen, mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen; mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa, joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion nojalla — näin kertoo historioitsijamme — kun nämä suvaitsivat niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen viljelyksen.
Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! — Olisipa ollut muuta ajateltavaa! — Kaunis keksintö! — Tämä vaan puuttui! ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi omasta kukkarostaan.
Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville, sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat, mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.
Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta, ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.
Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin vapaata vallitsevista ennakkoluuloista — kullakin ajalla on omansa — ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä, joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.
Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena oli ne quid nimis — ei mitään liioittelua —, jotka kernaasti olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut, ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.