Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.
Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta, huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.
Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman äänensä ja koko puolueensa äänet — tuota puolue sanaa valitettavasti käytettiin — Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä tuumansa ja kääntyä toisaalle.
Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin; silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä, kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat toteuttaa hyvää, kuten Federigo.
Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt, hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle. Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.
Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä, jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.
Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen, että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä. Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa, ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.
Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun inhimillisen tietämyksen alalla.
— Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä, että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä, tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä, jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?
— Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista; ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun samanlaisen ilmiön selittämiseen.