Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja sitten … jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat suurta levottomuutta.
— Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän
Kunnian-arvoisuutenne.
— Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.
— Ei kukaan muu kuin … vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on mahdoton lausua lukijoillemme. — Hän on omassa persoonassaan tuolla odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää, kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.
— Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:
— Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!
— Mutta … — huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!…
— Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut halu tulla hänen puheilleen?