— Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään, joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä, minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa, ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa. Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?…
Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että tämä olisi voinut lukea hänen ajatuksensa.
— Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa sitä kääntymyksellään … jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä. Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!… Kun nuo tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua. Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi, temmeltää kuin itse paholainen… Jumala minua poloista auttakoon! … ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin sopia pyhyyteen… Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään, sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista! Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on, niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle, jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää, kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin, taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme, Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen taakan alle.
Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet, vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään, synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan. Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi samalla merkin kiirehtimiseen.
Astuttiin laakson alueelle.
Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä; mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:
— Pane tuo pappi kovalle!
Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:
— Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.
Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.