— Oi, mikä armo!
— Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten minulle sanoi teidän kirkkoherranne … ja eihän tarvitse muuta kuin katsoa häntä kasvoihin … hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan sen näkee heti hänen teoistaankin.
Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta, jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta, ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.
— Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.
— En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.
— Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.
— Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.
— Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.
Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan, ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen lepoaan.
Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka. Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta, ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä laaksoon.